Viime päivien koulutuskeskustelu on ollut masentavaa seurattavaa. Ennakkoluuloja, kummallisia yleistyksiä, jopa Yle sortui vertailemaan kouluja keskiarvon ja S2-lasten määrän kautta, vaikka Opetushallitus erikseen pyysi, ettei koulukohtaisia tietoja julkaistaisi.

Tärkeä keskustelu lasten eriarvoistuneesta koulupolusta on korruptoitu, ja aseeksi ovat jälleen joutuneet jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat lapset. S2-lapset eivät ole mikään homogeeninen joukko, vaan he ovat lapsia, jotka tutkivat maailmaa innolla ja uteliaisuudella, omasta tiestään haaveillen. Samaa yleistävää virettä on ollut havaittavissa myös inkluusion suhteen, sillä moni tuntuu ajattelevan, että tavalla tai toisella vallitsevista normeista poikkeavat lapset tulisi siirtää pois näkyvistä.

Nyt stigmatisointi tekee tehtävänsä.

Huoleen verhottu rasismi peitti alleen yhden eriarvoistumisen juurisyyn, joka oli havaittavissa myös Ylen surullisessa koulukoneessa: mitä matalampi tulotaso, sitä heikompi koulumenestys. Jos kotona taistellaan toimeentulosta, ei ole ihmekään, että se näkyy myös lasten suoriutumisessa.

Niin kauan kun kouluihin ei panosteta huolehtimalla koulujen riittävistä resursseista eikä yhteiskunnan eriarvoistumiseen puututa, asiat eivät parane. Asiat eivät ratkea oikeistopopulismilla tai kauhistelulla, vaan riihikuivalla rahalla, oikeudenmukaisella sosiaalipolitiikalla ja huolehtimalla siitä, että joka ikisellä lapsella on mahdollisimman tasavertaiset mahdollisuudet tehdä elämästään juuri sellaisen kuin hän itse haluaa.

Eilen vietettiin kansainvälistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivää.

Jokainen voi pohtia, miten se on toteutunut tämän aihepiirin ympärillä.